Sadonkorjuuvaellus 06.08.2022
Elokuussa mennään eikä meinata, nimittäin Nuppulanharjun sadonkorjuuvaelluksen merkeissä!
Osallistuvia ratsukoita mahtuu mukaan 8. Järjestäjä kirjoittaa retkestä oman tarinan (löytyy tämän sivun alalaidasta), ja osallistujat saavat vapaasti raapustella omat merkinnät. Minkäänlaista tuotospakkoa ei ole, tavoitteena on vain tehdä tapahtumasta mukavan tarinallinen ja tarjota sitä kautta osallistujille mahdollisuus saada vaihtelua hevosten päiväkirjoihin. :)
Toivomme osallistujien saapuvan tallille noin klo 11 aamupäivällä. Ennen vaellusta tarjoilemme pihatolla kahvihuoneessa keittolounaan (kasvissosekeitto), leipää ja juotavaa. Vieraileville hevosille järjestyy odottamisen ajaksi tilan puolesta karsina- tai tarhapaikat. Ruokailun jälkeen siirrymme varustamaan hevosia, ja tavoitteena on päästä lähtemään liikkeelle klo 13 maissa.
Vaellus tulee kestämään noin 4h, ja sen aikana liikutaan kaikissa askellajeissa. Maastot ovat paikoittain mäkisiä ja kallioisia, joten suosittelemme ottamaan mukaan varmajalkaisen hevosen. Paikoittain kuljemme lyhyitä pätkiä hiljaisen autotien reunaa, mutta suurimmaksi osaksi matka taittuu metsäpoluilla sekä liikennöimättömillä hiekkateillä. Vaelluksen keskivaiheilla pysähdymme tunnelmallisella kodalla, jossa tarjoillaan nokipannukahvit ja pientä purtavaa. Hevosille on varattu taukopaikalle pienet annokset heinää vatsan täytteeksi. Ennen tallille palaamista osallistujilla on mahdollisuus vielä hevosten kahluuttamiseen Reimasjärven rannassa. Toki uittokin on sallittua, jos loppukesän jo viilenneet vedet eivät pelota!
Vaelluksen hinta: 90v€
Osallistujat:
Retken vetäjä: Sylvi Keloranta - Välähdyksen Kamomilla
Siiri - Søllvard
Lisa - Feeniksinsydän
Lotte - Immookalee
Kielo - Lipevän Jakkimies
Naella - Riginaetta
Veera R. - Rosollirosmo
Jenny - Ruusa
Julia - Hornanhovin Sinettisuudelma
Osallistujien kirjoittamat tarinat löydät sivun alalaidasta!
Siiri - Søllvard
Lisa - Feeniksinsydän
Lotte - Immookalee
Kielo - Lipevän Jakkimies
Naella - Riginaetta
Veera R. - Rosollirosmo
Jenny - Ruusa
Julia - Hornanhovin Sinettisuudelma
Osallistujien kirjoittamat tarinat löydät sivun alalaidasta!
"Pohjatarina"
Vaelluksen osallistujat olivat kerääntyneet Nuppulanharjun pihalle. Päivä oli kaunis, aurinko kurkisteli meitä kevyen pilviharson takaa. Toiset tekivät viime hetken säätöjä jalustinhihnoihin, toiset tarkistelivat vielä satulavöitä. Jotkut juttelivat innokkaasti keskenään, siinä missä jotkut halusivat olla hieman sivummalla. Pysäytin Maikin pihaton edustalle, ja tarkistin vielä muutamia kohtia sen varusteista. Satulaksi vaellukselle olin valinnut konjakinruskean, yksityiskohtaisen ja kauniisti kirjaillun lännensatulani. Tukeva ja mukava lännensatula oli omiaan pitkälle ratsastukselle. Maikin suitset olivat hyvin pelkistetyt ja yksinkertaiset, niihin kuului vain ja ainoastaan kuolain ja hevosen pörröisten ruskeiden korvien takaa kiertävä hihna. Riimun olin pakannut mukaan satulalaukkuun, sitä tarvittaisiin taukopaikalla. Muiden hevosten riimut ja sekä ihmisten että nelijalkaisten eväät oli pakattu vanhaan Hiluxiin, jolla äitini Sigrid, Nuppulanharjun entinen yrittäjä, toisi ne kodalle.
Lähdimme pihasta matkaan tallitietä pitkin. Tiellä ei tallille menevän liikenteen lisäksi kulkenut autoja, mutta ryhmittäydyimme silti siististi oikeaan reunaan. Parilla hevosella tuntui olevan hieman kahinaa keskenään, ja teimmekin alkumatkasta muutaman paikan vaihdoksen, jotta kaikki saattoivat nauttia vaelluksesta rauhassa. Tien molemmin puolin levittäytyivät kullanväriset ohrapellot, ja hieman kauempana puiden takana välkkyivät Reimasjärven aallot. Ratsastajajoukon iloinen puheensorina, hevosten pärskähdykset ja kavioiden kopse värittivät äänimaisemaa, kun kuljimme loppukesän vielä vehreissä maisemissa.
Vajaan kilometrin kuluttua huikkasin porukalle, että kääntyisimme seuraavaksi metsään menevälle polulle. Polku kulki ojanpenkereen kautta, ja muutamaa hevosta meinasi hieman jännittää kulkea siitä. Rohkeamman kaverin perässä aremmatkin uskalsivat kuitenkin ylittää tämän kohdan, ja matka jatkui iloisissa merkeissä. Polku mutkitteli vanhaan kuusimetsään, ja kuulin ihastuneita huokauksia kun nuori orava hyppelehti polun yli.
Myöhemmin polun levetessä huutelin ryhmälle, olivatko kaikki valmiita ravaamaan. Kaikki myöntelivät, ja niin lähdimme kärjessä Maikin kanssa hölköttelemään rauhallisesti eteenpäin. Ryhmän järjestys oli nyt toimiva, ja pystyimme ravaamaan letkassa ongelmitta. Kumarruin hieman, kun polun ylle kaartuneet ohuet puunoksat pyyhkäisivät selkääni. Polun haarautuessa ryhmä siirtyi jälleen käyntiin, ja lähdimme nousemaan ylös Laukkavuorta kohti. Nousu oli jyrkkä, ja hevoset joutuivat paikoitellen ihan ponnistelemaan päästäkseen eteenpäin. Reitti oli paikoin kallioinen, ja muistutin ratsastajia, että yrittäisivät vain olla häiritsemättä hevosia niiden valitessa itse reittinsä. Vuoren laelle päästyämme meitä odotti tuttu, hento savun tuoksu, kun äidin kodalle sytyttämä nuotio otti meidät iloisesti lepattaen vastaan. Vaellusjoukkomme kävi tauolle - hevoset sidottiin turvallisin välimatkoin puihin ja kiinnityspuomeihin, ja jokainen sai eteensä annoksen heinää. Satulavöitä löysättiin ja suitsia vaihdettiin riimuihin. Ratsastajat siirtyivät istumaan kodalle, jossa nokipannukahvin tuoksu täytti kaikkien sieraimet.
Nypin pieniä oksanpätkiä kevyestä norjalaisesta villapaidastani, kun kävelimme takaisin hevosten luo. Maikki oli ilmeisesti syönyt heinänsä jo hyvän aikaa sitten, sillä se oli jo ehtinyt imuroida varvutkin kiinnityspaikkansa ympäriltä. Tamma katsoi minua ystävällisesti, kun kaivoin sille taskustani porkkananpalan ja pujotin suitset tamman tulenpunaisen riimun alle.
Loppumatka sujui mutkattomasti. Hevoset olivat tyytyväisiä, ja ratsastajat ihailivat vaihtuvia maisemia. Hiekkatiellä otimme reippaan pätkän laukkaa, ja hyväpohjaisilla reiteillä ravasimmekin pitkiä matkoja. Lähellä Nuppulanharjua kuljimme pitkän pätkän aivan Reimasjärven rantaa mukailevalla polulla, ja lopulta saavuimme varsinaiselle uittorannalle. Moni halusi uittaa hevostaan tai jäädä kahluuttamaan niitä. Suurin osa hevosista polski vedessä kuin pienet varsat konsanaan, ja me ihmiset saimme nauraa katketaksemme niiden tempauksille. Lopulta, jotkut jo lähes vedestä valuvina, lähdimme kiipeämään laitumen viertä kulkevaa heinittynyttä polkua pitkin takaisin tallin mäelle. Tunnelma oli iloinen ja pirteä, vaellus oli ollut oikein onnistunut!
Lähdimme pihasta matkaan tallitietä pitkin. Tiellä ei tallille menevän liikenteen lisäksi kulkenut autoja, mutta ryhmittäydyimme silti siististi oikeaan reunaan. Parilla hevosella tuntui olevan hieman kahinaa keskenään, ja teimmekin alkumatkasta muutaman paikan vaihdoksen, jotta kaikki saattoivat nauttia vaelluksesta rauhassa. Tien molemmin puolin levittäytyivät kullanväriset ohrapellot, ja hieman kauempana puiden takana välkkyivät Reimasjärven aallot. Ratsastajajoukon iloinen puheensorina, hevosten pärskähdykset ja kavioiden kopse värittivät äänimaisemaa, kun kuljimme loppukesän vielä vehreissä maisemissa.
Vajaan kilometrin kuluttua huikkasin porukalle, että kääntyisimme seuraavaksi metsään menevälle polulle. Polku kulki ojanpenkereen kautta, ja muutamaa hevosta meinasi hieman jännittää kulkea siitä. Rohkeamman kaverin perässä aremmatkin uskalsivat kuitenkin ylittää tämän kohdan, ja matka jatkui iloisissa merkeissä. Polku mutkitteli vanhaan kuusimetsään, ja kuulin ihastuneita huokauksia kun nuori orava hyppelehti polun yli.
Myöhemmin polun levetessä huutelin ryhmälle, olivatko kaikki valmiita ravaamaan. Kaikki myöntelivät, ja niin lähdimme kärjessä Maikin kanssa hölköttelemään rauhallisesti eteenpäin. Ryhmän järjestys oli nyt toimiva, ja pystyimme ravaamaan letkassa ongelmitta. Kumarruin hieman, kun polun ylle kaartuneet ohuet puunoksat pyyhkäisivät selkääni. Polun haarautuessa ryhmä siirtyi jälleen käyntiin, ja lähdimme nousemaan ylös Laukkavuorta kohti. Nousu oli jyrkkä, ja hevoset joutuivat paikoitellen ihan ponnistelemaan päästäkseen eteenpäin. Reitti oli paikoin kallioinen, ja muistutin ratsastajia, että yrittäisivät vain olla häiritsemättä hevosia niiden valitessa itse reittinsä. Vuoren laelle päästyämme meitä odotti tuttu, hento savun tuoksu, kun äidin kodalle sytyttämä nuotio otti meidät iloisesti lepattaen vastaan. Vaellusjoukkomme kävi tauolle - hevoset sidottiin turvallisin välimatkoin puihin ja kiinnityspuomeihin, ja jokainen sai eteensä annoksen heinää. Satulavöitä löysättiin ja suitsia vaihdettiin riimuihin. Ratsastajat siirtyivät istumaan kodalle, jossa nokipannukahvin tuoksu täytti kaikkien sieraimet.
Nypin pieniä oksanpätkiä kevyestä norjalaisesta villapaidastani, kun kävelimme takaisin hevosten luo. Maikki oli ilmeisesti syönyt heinänsä jo hyvän aikaa sitten, sillä se oli jo ehtinyt imuroida varvutkin kiinnityspaikkansa ympäriltä. Tamma katsoi minua ystävällisesti, kun kaivoin sille taskustani porkkananpalan ja pujotin suitset tamman tulenpunaisen riimun alle.
Loppumatka sujui mutkattomasti. Hevoset olivat tyytyväisiä, ja ratsastajat ihailivat vaihtuvia maisemia. Hiekkatiellä otimme reippaan pätkän laukkaa, ja hyväpohjaisilla reiteillä ravasimmekin pitkiä matkoja. Lähellä Nuppulanharjua kuljimme pitkän pätkän aivan Reimasjärven rantaa mukailevalla polulla, ja lopulta saavuimme varsinaiselle uittorannalle. Moni halusi uittaa hevostaan tai jäädä kahluuttamaan niitä. Suurin osa hevosista polski vedessä kuin pienet varsat konsanaan, ja me ihmiset saimme nauraa katketaksemme niiden tempauksille. Lopulta, jotkut jo lähes vedestä valuvina, lähdimme kiipeämään laitumen viertä kulkevaa heinittynyttä polkua pitkin takaisin tallin mäelle. Tunnelma oli iloinen ja pirteä, vaellus oli ollut oikein onnistunut!
Osallistujien kirjoittamat tekstit:
Veera R. - Rosollirosmo
Olin ilmoittautunut Rosmon kanssa Nuppulanharjun tilan sadonkorjuuvaellukselle. Olin innoissani, sillä aikeenani oli myös ratsata tilan upeat aktiivipihatto alueet, jos vaikka meilläkin joskus saataisiin siirryttyä luonnonmukaisempaan elämään. Haaveiksi taitaa kuitenkin jäädä. Olin jo edellisiltana pakkaillut traileriin ja autoon tarvitsemiamme tavaroita – satula, suitset, suojat, ratsastusötökkäloimi ja ötöhuppu, ötökkämyrkky itselleni ja hevoselle, omat ratsastustavarani, varariimut ja narut, heinää koko päiväksi, mashiä juottoa varten, omat ämpärit, pari kanisteria vettä matkalle... Omat evääni olin unohtanut ostaa, mutta ehkä matkalla kerkeäisi sen verta pysähtymään, että saisi aamupalaa napattua. Kahvi se tärkein olisi.
Aamulla starttasimme matkaan ennen kukonlaulua – meidän kukko-Gustafistamme on tullut kyllä melko aamu-uninen, että useasti muut ovat ennen sitä jalkeilla. Määränpäänä oli Kirnuniemi ja ensimmäistä kertaa olin Rosmon kanssa kahden liikenteessä. Rosmo on kyllä luotettava matkakumppani, sillä se matkustaa nätisti yksin ja lastautuu ongelmitta. Matkamme taittui rauhallisessa tunnelmassa ja koska näin lauantaiaamuna ruuhkaa ei ollut, kerkesin minäkin sen aamukahvini nappaamaan matkalla. Samalla kurkkasin hieman Rosmoa kopissa ja tarjosin vettä, mutta ei se pölvästi halunnut maistaa yhtään, kun olisi halunnut vain katsella ovesta maisemia. Mieluummin töni ämpäristä ne vedet minun päälleni. Matka jatkui, mutta nyt tuulettimien puhaltaessa täysiä meikäläisen rinnuksia kohti, että saisin vähän kuivateltua t-paitaani, koska hupparia ja takkia olin kyllä varannut mukaan, mutta en toista t-paitaa.
Kiitos kiitos, ajattelin mielessäni, kun kyltti sanoi ”Tervetuloa Kirnuniemeen!”. Horisontissa näkyi kohoavan vuori, joten meidän täytyi olla jo lähellä – olin nimittäin lukenut tallin nettisivuilta tilan sijaitsevan lähellä Laukkavuori-nimistä vuorta. Kaartaessani mapsin ohjeiden mukaisesti ajokkini Nuppulanharjun tilan pihaan kimalteli vierellä kaunis järvi – Reimasjärvi, totesin päässäni tietävästi. Tämänkin olin luntannut nettisivuilta. Paikalle oli saapunut jo useampi traileri ennen meitä, mutta ei me ihan mattimyöhäisiä oltu, koska kello oli vasta puoli yksitoista. Ohjeistuksessa oli pyydetty saapumaan yhdeksitoista, joten ingen panik. Olin pyytänyt Rosmolle tarhapaikkaa, jotta vanhus saisi hieman verrytellä itsekseen kuljetuksen jälkeen raajojaan. Tämä olikin järjestynyt, joten kävin viskaamassa tarhaan sille pari kiloa heiniä ja katsoin, että juomakupissa oli vettä. Tämän jälkeen purin Rosmon trailerista ja riisuin siltä kuljetuksessa jalassa olleet putsit pois. Tarhassa Rosmo teki kierroksen, tsekkasi naapurit ja paineli sitten syömään hyvällä halulla.
Koska aivan kaikki eivät olleet vielä saapuneet, kerkesin paikalle saapuneiden ratsastajien kanssa käydä vähän katselemassa tiluksia. Ihastelin heinä- ja väkirehuautomaatteja, jotka olisivat niin näppäriä omallekin tallille. Aivan liian pian kuitenkin kuului jo kutsu syömään, sillä kaikki olivat nyt saapuneet. Lounaaksi tarjolla oli pihaton kahvihuoneessa kasvissosekeittoa – oikein maittavaa sellaista! Keiton kanssa maistui tuore sämpylä ja mansikkamehu. En uskaltanut ottaa lisää, vaikka mieli teki, etten olisi ihan ähky liikkeelle lähtiessämme. Rupattelimme hieman niitä näitä ja entuudestaan toisille tutut eivät malttaneet ruokaansa syödä, kun kertoivat talliensa tapahtumista. Kahvien aikana retken vetäjä Sylvi Keloranta antoi hieman ohjeistusta siihen, miten seuraavaksi toimittaisiin ja sitten tuli lupa lähteä varustamaan.
Rosmo oli suurimman osan heinistään kerennyt tällä välin imuroimaan nassuunsa tarhassa ja kakkakasoista päätellen vähän kävellytkin tarhassa. Nappasin ruunan trailerillemme varustettavaksi, jotta kaikki varusteet olivat näppärästi hollilla. Onneksi se ei ollut piehtaroinut, joten se oli nopea harjata puhtaaksi. Omassa varustautumisessani taisi mennä pidempään kuin Rosmon, kun koitin vaivihkaisesti housuja autoni peräkontissa kiskoa jalkaan ruunan katsellessa hämmästellen vieressä. Olimme aivan turhan nopeasti lähtövalmiita, kuten yleensäkin hätiköidessäni, ettei meitä vain jouduta odottamaan. Verryttelikin omia jalkojani kävellen hieman edes takaisin ennen lähtöä, sillä tiesin neljän tunnin reissun saavan jalkani aivan hyytelöksi. Tässä samalla Sylvin äiti Sigrid kävi keräilemässä meiltä mukaan tarvitsemamme tavarat ja toisi ne autolla taukopaikallemme kodalle.
Huomatessani osan ratsastajista alkavan nousemaan ratsaille, niin tein minäkin. Sylvi kierteli ratsukoita läpi kyselemässä tarvitsisiko joku vielä apua, vaikka satulavyön kiristyksessä ja muutama tarvitsikin ratsunsa kanssa apua, kun ne eivät malttaneet pysyä paikallaan. Tämän jälkeen nainen haki oman ratsunsa tallista ja kokoonnuimme rinkiin kuuntelemaan. Rosmo oli ainoa, joka oli ötökkäloimen päälleen ottanut ja erotuimmekin seeproina hyvin joukosta. Katselin tässä kohtaa hieman kateellisena Sylvin ratsun mukavan näköistä lännensatulaa, sillä omassakin tallissa olisi ollut länkkäri, jossa istuessa tuntui kuin olisi nojatuolissa… Koska reissulle oli osallistunut myös kaksi oria, ne pistettiin pitämään häntäpäätä ja minut Rosmon kanssa niiden eteen erottamaan niitä vähän tammoista, vaikka kumpikin siivokäytöksisiä olivatkin. Tammat saivatkin sitten järjestäytyä Sylvin taakse ihan, miten halusivat ja ratsastajat valkkasivatkin paikkansa vähän kaverisuhteiden mukaan. Ja ei kun matkaan!
Lähdimme etenemään letkana käynnissä tallitietä pitkin kulkien oikeassa reunassa. Alkupään tammoista yksi meinasi olla koko ajan toisen hännässä kiinni, mistä edellä kulkeva kaveri ei oikein tykännyt ja meinasi perä lentää. Muutamat ratsukot vaihtoivatkin paikkaa, että kaikki saisivat nautinnollisen retken, eikä tarvitsisi pelätä rähinöitä. Oma ratsuni lompsi rauhaksiin eteenpäin ja pystyin ihastelemaan kullankeltaisena levittyviä ohrapeltoja ympärillämme. Reimasjärvi lainehti kimallellen peltojen takana. Hevoset pärskivät tyytyväisen kuuloisina ja kavioiden kopse hiekkatietä vasten oli rentouttavaa. Toiset juttelivat iloisesti, mutta itse en ollut nyt sillä tuulella, vaan nautin vain hetkestä. Kuljimme hiekkatietä noin kilometrin, eikä yhtään autoa tullut vastaan. Meillä olisi autoja mennyt tällaisella pätkällä jo pari. Pellot olivat vaihtuneet ympärillämme metsäksi ja pian käännyimmekin kulkemaan metsäpolkua. Jouduimme menemään ojanpiennarta pitkin päästäksemme polulle, ja peräpää joutuikin hieman aikaa odottelemaan, jotta tammoista pari arkajalkaa saivat aikaa rauhassa ihmetellä, että ”tästäkö pitäisi mennä?!”. Polku jatkuikin aivan ihanaan vanhaan kuusimetsään, joka tuntui olevan kuin satukirjoista.
Polku kiemurteli metsässä jonkin aikaa, kunnes se näytti levenevän metsäautotien levyiseksi. Tässä kohtaa edestä päät kääntyivätkin kyselemään, että ravataanko ja me olimme ihan valmiita kaikki. Keräsin liian pitkiksi valahtaneet ohjat käteeni ja suoristin ryhtini. Ravasimme hitaaseen tahtiin eteenpäin ja jouduimme hieman kumartelemaan puiden oksien alitse. Ravasimme mukavan pätkän, kunnes edestä kuului huuto ”kääääääyyyyynnntiiii!”. Puut olivat peittäneet näkymää, mutta nyt huomasin meidän saapuneen lähes vuoren juurelle. Reitti haarautui tässä kohtaa ja lähdimme nousemaan ylös Laukkavuoren rinnettä pitkin. Toinen reitti olisi ilmeisesti kiemurrellut vuoren juurella. Rosmo on tottunut maastoilija, mutta näin jyrkkiä mäkiä meillä ei lähistöllä ole, joten tein parhaani antaakseni ruunalle tilaa hakea reittiä. Tämä oli ehdottomasti retken parasta antia, sillä tämmöistä pakaratreeniä en saa hevosilleni kotona tarjottua!
Olimme selvinneet vuoren laelle asti, josta levittäytyi upea maisema – metsää, peltoa ja järvikin näkyi. Hento savun tuoksu tunkeutui sieraimiini, joten uskoin olevamme lähellä kotaa, joka muutaman puun takaa paljastuikin jo näkyviin. Sigrid oli sytyttänyt meille nuotion valmiiksi ja rupesi välittömästi kaivelemaan kaikkien tavaroita esille, jotta saimme hevosia kiinni. Otin Rosmolta kokonaan suitset pois päästä ja vaihdoin tilalle riimun. Rosmo ja takanamme matkan kulkenut Jakki tulivat hyvin toimeen, joten pistimme Kielon kanssa ne vierekkäin syrjempään kiinni. Ne saivat myös heiniä hieman turpansa eteen, viihtyäkseen paremmin odottelemassa. Löysäsin hieman Rosmon satulavyötä, vaikka huomasinkin sen olleen tänne tulomatkan melko löysällä – lurjus pullistanut kiristäessä!
Nautimme nuotiolla nokipannukahvit ja makkarat. Vegaaneille oli varattu vegenakit. Minunkin kielenkantani alkoivat tässä kohtaa jo hieman heltiämään, kun innostuin oikein juttelemaan aktiivipihattosysteemeistä ja paddock paradise-systeemistä. Sylvi koitti parhaansa vastailla innokkaisiin kysymyksiin, joita lenteli sieltä täältä porukasta ja meillä oli oikein mukava juttutuokio nuotion äärellä. Muutama hevonen hieman meinasi hermostua odotellessaan, joten ne saivat hieman lisää heiniä, jotta malttaisivat vielä hetken meidän nauttiessa tauosta. Olin ilmeisesti niin nälissäni nyt, kun en ollut toista lautasellista kasvissosekeittoa ottanut, että nyt söin omat kaksi makkaraani ja kanssaratsastajan yhden makkaran, kun hänelle ei maistunut kuin yksi.
Seuraavaksi oli aika lähteä paluumatkalle. Rosmolla ei ötökkäloimensa alla ollut mitään hätää, mutta huomasin muiden hevosten huiskivan hännillään rajusti ötököitä haaroistaan. Nuotion äärellä ja liikkeessä ollessa ötökät eivät olleet kiusanneet, mutta nyt niitä sai alkaa huitomaan pois korvista inisemästä. Nousin takaisin ruunan selkään viereisen kiven päältä, jolloin muutkin huomasivat sen olevan hyvä nousupaikka ja käyttivät taktiikkaani hyväksi. Sitten hakeuduimme samaan järjestykseen kuin tullessamme ja lähdimme laskeutumaan vuorelta rauhallisessa tahdissa. Maisemat olivat vuorelta alas tullessa aivan upeat, nyt kun niitä kerkesi ja malttoi hieman katsellakin.
Pujottelimme metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin aikamme, kunnes polku toi meidät hiekkatielle. Kun kaikki olivat päässeet metsästä tielle, oli aika laukata! Ainoa sääntö oli, että ohittaa ei saa, ettei synny kilpailutilannetta hevosten välille. Rosmo innostui kovasti, kun pääsi laukkaamaan ja mietin mielessäni, että näin komeasti kaulakaarella se saisi kisoissakin laukata! Kerran se sortui raville astuttuaan ehkä kiven päälle, mutta korjasi tilanteen nopeasti itse. Laukkapätkän jälkeen huokaisimme hetken käynnissä ja jatkoimme sitten tietä pitkin vielä ravilla tovin matkaa.
Olimme saapuneet nyt polulle, joka kulki Reimasjärven rantaviivaa mukaillen. Maisemia ei todellakaan voi täällä liikaa kehua, sen verta upeissa maastoissa täällä saatiin kulkea. Menimmekin melko pitkän pätkän rannan viertä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa hevoset pääsivät veteen kahlailemaan. Pari uskaliasta hyppäsi ratsunsa selästä pois ja riisui näiltä satulat, jotta voisivat mennä syvemmälle kahlailemaan. Minä vilukissana, en uskaltanut käydä Rosmon kanssa kuin vähän kahlailemassa ja ruuna sai juoda järvestä. Sen jälkeen teimme tilaa uskaliaammille, jotka lähtivät loiskimaan vettä vähän syvemmällekin. Jalkaiduin hetkeksi ratsuni selästä, jotta sain verrytellä jalkojani. Eräs toinenkin ratsastajana näkyi näin tekevän perässä. Vastoin omia oppejani annoin Rosmon syödä kuolaimet suussa hieman mitä sattui pientareelta löytämään.
Kun hevoset olivat märkiä ja osa ratsastajistakin, oli aika jatkaa matkaa tilalle. Lähdimme nousemaan mäkeä pitkin tallia kohden, laitumen viertä kulkevaa heinikkoista polkua kulkien. Laitumella pari hevosta katsoi, että keitäs sieltä tulee ja tulivatkin hieman luomaan äksöniä tähän loppumatkalle kirmailemalla vierellämme. En voinut kuin hymyillä katsellessani heitä, mutta oma ratsuni onneksi ei niistä välittänyt ja pystyin menemään loppumatkan niin, etten pitänyt jalkojani jalustimissa, vaan venytin niitä oikein pitkiksi. Annoin myös ratsuni venyttää kaulaansa ja pidin lähes ohjanperistä kiinni.
Tallin pihassa kaikki olivat iloisella tuulella, vaikka olivatkin väsyneitä ja märkiä uimisesta tai sitten ihan vain hiestä. Ratsuilta riisuttiin varusteet ja osa hevosista kävi ottamassa vielä letkulla suihkun. Kävin itsekin Rosmon huuhtelemassa ja sitten heitin sen trailerin kulmalle kiinni syömään mitä ylettyi. Pakatessani varusteita Sylvi kävi keräämässä osallistumismaksun, jonka maksoin kovasti kiitellen reissusta. Kun varusteet oli pakattu, olin vaihtanut ratsastustavaroideni tilalle mukavammat ajovermeet, oli aika pakata Rosmo kyytiin ja suunnata kohti kotia.
Olin ilmoittautunut Rosmon kanssa Nuppulanharjun tilan sadonkorjuuvaellukselle. Olin innoissani, sillä aikeenani oli myös ratsata tilan upeat aktiivipihatto alueet, jos vaikka meilläkin joskus saataisiin siirryttyä luonnonmukaisempaan elämään. Haaveiksi taitaa kuitenkin jäädä. Olin jo edellisiltana pakkaillut traileriin ja autoon tarvitsemiamme tavaroita – satula, suitset, suojat, ratsastusötökkäloimi ja ötöhuppu, ötökkämyrkky itselleni ja hevoselle, omat ratsastustavarani, varariimut ja narut, heinää koko päiväksi, mashiä juottoa varten, omat ämpärit, pari kanisteria vettä matkalle... Omat evääni olin unohtanut ostaa, mutta ehkä matkalla kerkeäisi sen verta pysähtymään, että saisi aamupalaa napattua. Kahvi se tärkein olisi.
Aamulla starttasimme matkaan ennen kukonlaulua – meidän kukko-Gustafistamme on tullut kyllä melko aamu-uninen, että useasti muut ovat ennen sitä jalkeilla. Määränpäänä oli Kirnuniemi ja ensimmäistä kertaa olin Rosmon kanssa kahden liikenteessä. Rosmo on kyllä luotettava matkakumppani, sillä se matkustaa nätisti yksin ja lastautuu ongelmitta. Matkamme taittui rauhallisessa tunnelmassa ja koska näin lauantaiaamuna ruuhkaa ei ollut, kerkesin minäkin sen aamukahvini nappaamaan matkalla. Samalla kurkkasin hieman Rosmoa kopissa ja tarjosin vettä, mutta ei se pölvästi halunnut maistaa yhtään, kun olisi halunnut vain katsella ovesta maisemia. Mieluummin töni ämpäristä ne vedet minun päälleni. Matka jatkui, mutta nyt tuulettimien puhaltaessa täysiä meikäläisen rinnuksia kohti, että saisin vähän kuivateltua t-paitaani, koska hupparia ja takkia olin kyllä varannut mukaan, mutta en toista t-paitaa.
Kiitos kiitos, ajattelin mielessäni, kun kyltti sanoi ”Tervetuloa Kirnuniemeen!”. Horisontissa näkyi kohoavan vuori, joten meidän täytyi olla jo lähellä – olin nimittäin lukenut tallin nettisivuilta tilan sijaitsevan lähellä Laukkavuori-nimistä vuorta. Kaartaessani mapsin ohjeiden mukaisesti ajokkini Nuppulanharjun tilan pihaan kimalteli vierellä kaunis järvi – Reimasjärvi, totesin päässäni tietävästi. Tämänkin olin luntannut nettisivuilta. Paikalle oli saapunut jo useampi traileri ennen meitä, mutta ei me ihan mattimyöhäisiä oltu, koska kello oli vasta puoli yksitoista. Ohjeistuksessa oli pyydetty saapumaan yhdeksitoista, joten ingen panik. Olin pyytänyt Rosmolle tarhapaikkaa, jotta vanhus saisi hieman verrytellä itsekseen kuljetuksen jälkeen raajojaan. Tämä olikin järjestynyt, joten kävin viskaamassa tarhaan sille pari kiloa heiniä ja katsoin, että juomakupissa oli vettä. Tämän jälkeen purin Rosmon trailerista ja riisuin siltä kuljetuksessa jalassa olleet putsit pois. Tarhassa Rosmo teki kierroksen, tsekkasi naapurit ja paineli sitten syömään hyvällä halulla.
Koska aivan kaikki eivät olleet vielä saapuneet, kerkesin paikalle saapuneiden ratsastajien kanssa käydä vähän katselemassa tiluksia. Ihastelin heinä- ja väkirehuautomaatteja, jotka olisivat niin näppäriä omallekin tallille. Aivan liian pian kuitenkin kuului jo kutsu syömään, sillä kaikki olivat nyt saapuneet. Lounaaksi tarjolla oli pihaton kahvihuoneessa kasvissosekeittoa – oikein maittavaa sellaista! Keiton kanssa maistui tuore sämpylä ja mansikkamehu. En uskaltanut ottaa lisää, vaikka mieli teki, etten olisi ihan ähky liikkeelle lähtiessämme. Rupattelimme hieman niitä näitä ja entuudestaan toisille tutut eivät malttaneet ruokaansa syödä, kun kertoivat talliensa tapahtumista. Kahvien aikana retken vetäjä Sylvi Keloranta antoi hieman ohjeistusta siihen, miten seuraavaksi toimittaisiin ja sitten tuli lupa lähteä varustamaan.
Rosmo oli suurimman osan heinistään kerennyt tällä välin imuroimaan nassuunsa tarhassa ja kakkakasoista päätellen vähän kävellytkin tarhassa. Nappasin ruunan trailerillemme varustettavaksi, jotta kaikki varusteet olivat näppärästi hollilla. Onneksi se ei ollut piehtaroinut, joten se oli nopea harjata puhtaaksi. Omassa varustautumisessani taisi mennä pidempään kuin Rosmon, kun koitin vaivihkaisesti housuja autoni peräkontissa kiskoa jalkaan ruunan katsellessa hämmästellen vieressä. Olimme aivan turhan nopeasti lähtövalmiita, kuten yleensäkin hätiköidessäni, ettei meitä vain jouduta odottamaan. Verryttelikin omia jalkojani kävellen hieman edes takaisin ennen lähtöä, sillä tiesin neljän tunnin reissun saavan jalkani aivan hyytelöksi. Tässä samalla Sylvin äiti Sigrid kävi keräilemässä meiltä mukaan tarvitsemamme tavarat ja toisi ne autolla taukopaikallemme kodalle.
Huomatessani osan ratsastajista alkavan nousemaan ratsaille, niin tein minäkin. Sylvi kierteli ratsukoita läpi kyselemässä tarvitsisiko joku vielä apua, vaikka satulavyön kiristyksessä ja muutama tarvitsikin ratsunsa kanssa apua, kun ne eivät malttaneet pysyä paikallaan. Tämän jälkeen nainen haki oman ratsunsa tallista ja kokoonnuimme rinkiin kuuntelemaan. Rosmo oli ainoa, joka oli ötökkäloimen päälleen ottanut ja erotuimmekin seeproina hyvin joukosta. Katselin tässä kohtaa hieman kateellisena Sylvin ratsun mukavan näköistä lännensatulaa, sillä omassakin tallissa olisi ollut länkkäri, jossa istuessa tuntui kuin olisi nojatuolissa… Koska reissulle oli osallistunut myös kaksi oria, ne pistettiin pitämään häntäpäätä ja minut Rosmon kanssa niiden eteen erottamaan niitä vähän tammoista, vaikka kumpikin siivokäytöksisiä olivatkin. Tammat saivatkin sitten järjestäytyä Sylvin taakse ihan, miten halusivat ja ratsastajat valkkasivatkin paikkansa vähän kaverisuhteiden mukaan. Ja ei kun matkaan!
Lähdimme etenemään letkana käynnissä tallitietä pitkin kulkien oikeassa reunassa. Alkupään tammoista yksi meinasi olla koko ajan toisen hännässä kiinni, mistä edellä kulkeva kaveri ei oikein tykännyt ja meinasi perä lentää. Muutamat ratsukot vaihtoivatkin paikkaa, että kaikki saisivat nautinnollisen retken, eikä tarvitsisi pelätä rähinöitä. Oma ratsuni lompsi rauhaksiin eteenpäin ja pystyin ihastelemaan kullankeltaisena levittyviä ohrapeltoja ympärillämme. Reimasjärvi lainehti kimallellen peltojen takana. Hevoset pärskivät tyytyväisen kuuloisina ja kavioiden kopse hiekkatietä vasten oli rentouttavaa. Toiset juttelivat iloisesti, mutta itse en ollut nyt sillä tuulella, vaan nautin vain hetkestä. Kuljimme hiekkatietä noin kilometrin, eikä yhtään autoa tullut vastaan. Meillä olisi autoja mennyt tällaisella pätkällä jo pari. Pellot olivat vaihtuneet ympärillämme metsäksi ja pian käännyimmekin kulkemaan metsäpolkua. Jouduimme menemään ojanpiennarta pitkin päästäksemme polulle, ja peräpää joutuikin hieman aikaa odottelemaan, jotta tammoista pari arkajalkaa saivat aikaa rauhassa ihmetellä, että ”tästäkö pitäisi mennä?!”. Polku jatkuikin aivan ihanaan vanhaan kuusimetsään, joka tuntui olevan kuin satukirjoista.
Polku kiemurteli metsässä jonkin aikaa, kunnes se näytti levenevän metsäautotien levyiseksi. Tässä kohtaa edestä päät kääntyivätkin kyselemään, että ravataanko ja me olimme ihan valmiita kaikki. Keräsin liian pitkiksi valahtaneet ohjat käteeni ja suoristin ryhtini. Ravasimme hitaaseen tahtiin eteenpäin ja jouduimme hieman kumartelemaan puiden oksien alitse. Ravasimme mukavan pätkän, kunnes edestä kuului huuto ”kääääääyyyyynnntiiii!”. Puut olivat peittäneet näkymää, mutta nyt huomasin meidän saapuneen lähes vuoren juurelle. Reitti haarautui tässä kohtaa ja lähdimme nousemaan ylös Laukkavuoren rinnettä pitkin. Toinen reitti olisi ilmeisesti kiemurrellut vuoren juurella. Rosmo on tottunut maastoilija, mutta näin jyrkkiä mäkiä meillä ei lähistöllä ole, joten tein parhaani antaakseni ruunalle tilaa hakea reittiä. Tämä oli ehdottomasti retken parasta antia, sillä tämmöistä pakaratreeniä en saa hevosilleni kotona tarjottua!
Olimme selvinneet vuoren laelle asti, josta levittäytyi upea maisema – metsää, peltoa ja järvikin näkyi. Hento savun tuoksu tunkeutui sieraimiini, joten uskoin olevamme lähellä kotaa, joka muutaman puun takaa paljastuikin jo näkyviin. Sigrid oli sytyttänyt meille nuotion valmiiksi ja rupesi välittömästi kaivelemaan kaikkien tavaroita esille, jotta saimme hevosia kiinni. Otin Rosmolta kokonaan suitset pois päästä ja vaihdoin tilalle riimun. Rosmo ja takanamme matkan kulkenut Jakki tulivat hyvin toimeen, joten pistimme Kielon kanssa ne vierekkäin syrjempään kiinni. Ne saivat myös heiniä hieman turpansa eteen, viihtyäkseen paremmin odottelemassa. Löysäsin hieman Rosmon satulavyötä, vaikka huomasinkin sen olleen tänne tulomatkan melko löysällä – lurjus pullistanut kiristäessä!
Nautimme nuotiolla nokipannukahvit ja makkarat. Vegaaneille oli varattu vegenakit. Minunkin kielenkantani alkoivat tässä kohtaa jo hieman heltiämään, kun innostuin oikein juttelemaan aktiivipihattosysteemeistä ja paddock paradise-systeemistä. Sylvi koitti parhaansa vastailla innokkaisiin kysymyksiin, joita lenteli sieltä täältä porukasta ja meillä oli oikein mukava juttutuokio nuotion äärellä. Muutama hevonen hieman meinasi hermostua odotellessaan, joten ne saivat hieman lisää heiniä, jotta malttaisivat vielä hetken meidän nauttiessa tauosta. Olin ilmeisesti niin nälissäni nyt, kun en ollut toista lautasellista kasvissosekeittoa ottanut, että nyt söin omat kaksi makkaraani ja kanssaratsastajan yhden makkaran, kun hänelle ei maistunut kuin yksi.
Seuraavaksi oli aika lähteä paluumatkalle. Rosmolla ei ötökkäloimensa alla ollut mitään hätää, mutta huomasin muiden hevosten huiskivan hännillään rajusti ötököitä haaroistaan. Nuotion äärellä ja liikkeessä ollessa ötökät eivät olleet kiusanneet, mutta nyt niitä sai alkaa huitomaan pois korvista inisemästä. Nousin takaisin ruunan selkään viereisen kiven päältä, jolloin muutkin huomasivat sen olevan hyvä nousupaikka ja käyttivät taktiikkaani hyväksi. Sitten hakeuduimme samaan järjestykseen kuin tullessamme ja lähdimme laskeutumaan vuorelta rauhallisessa tahdissa. Maisemat olivat vuorelta alas tullessa aivan upeat, nyt kun niitä kerkesi ja malttoi hieman katsellakin.
Pujottelimme metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin aikamme, kunnes polku toi meidät hiekkatielle. Kun kaikki olivat päässeet metsästä tielle, oli aika laukata! Ainoa sääntö oli, että ohittaa ei saa, ettei synny kilpailutilannetta hevosten välille. Rosmo innostui kovasti, kun pääsi laukkaamaan ja mietin mielessäni, että näin komeasti kaulakaarella se saisi kisoissakin laukata! Kerran se sortui raville astuttuaan ehkä kiven päälle, mutta korjasi tilanteen nopeasti itse. Laukkapätkän jälkeen huokaisimme hetken käynnissä ja jatkoimme sitten tietä pitkin vielä ravilla tovin matkaa.
Olimme saapuneet nyt polulle, joka kulki Reimasjärven rantaviivaa mukaillen. Maisemia ei todellakaan voi täällä liikaa kehua, sen verta upeissa maastoissa täällä saatiin kulkea. Menimmekin melko pitkän pätkän rannan viertä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa hevoset pääsivät veteen kahlailemaan. Pari uskaliasta hyppäsi ratsunsa selästä pois ja riisui näiltä satulat, jotta voisivat mennä syvemmälle kahlailemaan. Minä vilukissana, en uskaltanut käydä Rosmon kanssa kuin vähän kahlailemassa ja ruuna sai juoda järvestä. Sen jälkeen teimme tilaa uskaliaammille, jotka lähtivät loiskimaan vettä vähän syvemmällekin. Jalkaiduin hetkeksi ratsuni selästä, jotta sain verrytellä jalkojani. Eräs toinenkin ratsastajana näkyi näin tekevän perässä. Vastoin omia oppejani annoin Rosmon syödä kuolaimet suussa hieman mitä sattui pientareelta löytämään.
Kun hevoset olivat märkiä ja osa ratsastajistakin, oli aika jatkaa matkaa tilalle. Lähdimme nousemaan mäkeä pitkin tallia kohden, laitumen viertä kulkevaa heinikkoista polkua kulkien. Laitumella pari hevosta katsoi, että keitäs sieltä tulee ja tulivatkin hieman luomaan äksöniä tähän loppumatkalle kirmailemalla vierellämme. En voinut kuin hymyillä katsellessani heitä, mutta oma ratsuni onneksi ei niistä välittänyt ja pystyin menemään loppumatkan niin, etten pitänyt jalkojani jalustimissa, vaan venytin niitä oikein pitkiksi. Annoin myös ratsuni venyttää kaulaansa ja pidin lähes ohjanperistä kiinni.
Tallin pihassa kaikki olivat iloisella tuulella, vaikka olivatkin väsyneitä ja märkiä uimisesta tai sitten ihan vain hiestä. Ratsuilta riisuttiin varusteet ja osa hevosista kävi ottamassa vielä letkulla suihkun. Kävin itsekin Rosmon huuhtelemassa ja sitten heitin sen trailerin kulmalle kiinni syömään mitä ylettyi. Pakatessani varusteita Sylvi kävi keräämässä osallistumismaksun, jonka maksoin kovasti kiitellen reissusta. Kun varusteet oli pakattu, olin vaihtanut ratsastustavaroideni tilalle mukavammat ajovermeet, oli aika pakata Rosmo kyytiin ja suunnata kohti kotia.
Lotte - Immookalee
Lotte oli Karman kanssa mukana neljän tunnin sadonkorjuuvaelluksella. Päivä oli kaunis ja juuri sopiva tällaiselle aktiviteetille vaihteeksi pois Whïtewoodin synkistä kuusimetsistä ja alavista taigoista. Lotte pysytteli sivummassa, kun ryhmä valmistautui lähtemään. Vatsassa lämmitti vielä aiemmin syöty sosekeitto. Hän jättäytyi myös letkan loppupäähän, viimeiseksi tammaratsukoksi ötökkäloimeen piilotetun suomenhevosruunan eteen, eikä osallistunut iloiseen rupatteluun muiden kanssa kuin ehkä vastaamalla lyhyesti suoriin kysymyksiin tai vilauttamalla väkinäisesti nopean hymyn, jos joku sattui sanomaan hänelle jotain.
Jyrkkää, kivistä ja kallioista vuorenrinnettä kiivetessä Lottelle tuli ihan kotiseutu Kanadassa mieleen; sen niin tuttu ja usein tallattu raskas metsäreitti Unicorn Campille, jossa monet retkieväät oli nuotion äärellä nautittu. Ja totta tosiaan, pian kutkuttava savuntuoksu vieraili nenässä kuin muistoista karanneena, ja heitä odotti jo iloisesti räiskyvät liekit. Lotte riisui Karman syrjempänä ja tunsi olonsa muiden vanhempien ja sosiaalisempien ihmisten keskellä synkäksi mustakuuseksi. Mutta ei se haitannut. Karma ei pitänyt hoppua välipalaheinien syömisessä, vaan pärski ensin monta kertaa ja hieroi sitten nautinnollisesti otsaansa Lotten olkapäähän niin, että Lotte joutui ottamaan puunrungosta tukea, ettei kaatuisi.
Keitonloput olivat jo hävinneet vatsasta siihen malliin, että Lotte otti oikein mielellään makkaran ja kahvia ja istuskeli sitten niitä mutustaen ja alas jylhää maisemaa katsellen. Toiset keskustelivat Nuppulanharjun laidunnussysteemistä, mikä etäisesti toisella korvalla kyllä kuulosti mielenkiintoiselta... äiti olisi varmaan innostunut siitä.
Kun lähes kaikki olivat nousseet takaisin satulaan sopivan kiven päältä, käännettiin turvat takaisin kohti alasjohtavaa polkua. Karma oli pysähdellä ja potki vatsan alle, ja Lottekin huitoi ärsyttäviä hyttysiä jatkuvalla syötöllä korvistaan. Hän oli kyllä laittanut ötökkäkarkotetta, mutta ehkä sen vaikutus oli jo hälvennyt (se oli ollut aika vanhaa, pitäisi ostaa uutta) tai sitten nämä olivat jotain sitkeämmän sorttista öttilajia. Heti, kun he pääsivät kahluupaikkaan rannalla, olo helpotti. Muutama tahtoi mennä kunnolla hevosensa kanssa uimaan, mutta Lotte ei välittänyt. Sitä paitsi Karma ei ollut kovin innostunut vedestä, ja peruutti nopeasti kauemmas vesirajasta. Kun Rosmo-ruunan ratsastaja jalkautui verryttelemään itseään, Lotte päätti tehdä samoin ja laskeutui Karman mustasta lännensatulasta. Tamma ei viitsinyt edes syödä. Se katseli vedessä loiskuttavia lajitovereitaan osin kauhistuneena, osin kyllästyneenä.
Viimeinen loppumatka takaisin tallille oli ohi nopeammin kuin odotti. Muutama hevonen laitumella kirmasi heidän vierellään, ja Karmasta se oli hiukan pöyristyttävää, vaikkei muuta tehnytkään kuin puhisi itsekseen. Takaisin Nuppulanharjulla, Lotte harjasi Karman kunnolla irti siihen tarttuneista pihkaisista havunneulasista ja ötököistä, ja laittoi sitten Michaelille viestiä, että olivat onnistuneesti perillä.
Lotte oli Karman kanssa mukana neljän tunnin sadonkorjuuvaelluksella. Päivä oli kaunis ja juuri sopiva tällaiselle aktiviteetille vaihteeksi pois Whïtewoodin synkistä kuusimetsistä ja alavista taigoista. Lotte pysytteli sivummassa, kun ryhmä valmistautui lähtemään. Vatsassa lämmitti vielä aiemmin syöty sosekeitto. Hän jättäytyi myös letkan loppupäähän, viimeiseksi tammaratsukoksi ötökkäloimeen piilotetun suomenhevosruunan eteen, eikä osallistunut iloiseen rupatteluun muiden kanssa kuin ehkä vastaamalla lyhyesti suoriin kysymyksiin tai vilauttamalla väkinäisesti nopean hymyn, jos joku sattui sanomaan hänelle jotain.
Jyrkkää, kivistä ja kallioista vuorenrinnettä kiivetessä Lottelle tuli ihan kotiseutu Kanadassa mieleen; sen niin tuttu ja usein tallattu raskas metsäreitti Unicorn Campille, jossa monet retkieväät oli nuotion äärellä nautittu. Ja totta tosiaan, pian kutkuttava savuntuoksu vieraili nenässä kuin muistoista karanneena, ja heitä odotti jo iloisesti räiskyvät liekit. Lotte riisui Karman syrjempänä ja tunsi olonsa muiden vanhempien ja sosiaalisempien ihmisten keskellä synkäksi mustakuuseksi. Mutta ei se haitannut. Karma ei pitänyt hoppua välipalaheinien syömisessä, vaan pärski ensin monta kertaa ja hieroi sitten nautinnollisesti otsaansa Lotten olkapäähän niin, että Lotte joutui ottamaan puunrungosta tukea, ettei kaatuisi.
Keitonloput olivat jo hävinneet vatsasta siihen malliin, että Lotte otti oikein mielellään makkaran ja kahvia ja istuskeli sitten niitä mutustaen ja alas jylhää maisemaa katsellen. Toiset keskustelivat Nuppulanharjun laidunnussysteemistä, mikä etäisesti toisella korvalla kyllä kuulosti mielenkiintoiselta... äiti olisi varmaan innostunut siitä.
Kun lähes kaikki olivat nousseet takaisin satulaan sopivan kiven päältä, käännettiin turvat takaisin kohti alasjohtavaa polkua. Karma oli pysähdellä ja potki vatsan alle, ja Lottekin huitoi ärsyttäviä hyttysiä jatkuvalla syötöllä korvistaan. Hän oli kyllä laittanut ötökkäkarkotetta, mutta ehkä sen vaikutus oli jo hälvennyt (se oli ollut aika vanhaa, pitäisi ostaa uutta) tai sitten nämä olivat jotain sitkeämmän sorttista öttilajia. Heti, kun he pääsivät kahluupaikkaan rannalla, olo helpotti. Muutama tahtoi mennä kunnolla hevosensa kanssa uimaan, mutta Lotte ei välittänyt. Sitä paitsi Karma ei ollut kovin innostunut vedestä, ja peruutti nopeasti kauemmas vesirajasta. Kun Rosmo-ruunan ratsastaja jalkautui verryttelemään itseään, Lotte päätti tehdä samoin ja laskeutui Karman mustasta lännensatulasta. Tamma ei viitsinyt edes syödä. Se katseli vedessä loiskuttavia lajitovereitaan osin kauhistuneena, osin kyllästyneenä.
Viimeinen loppumatka takaisin tallille oli ohi nopeammin kuin odotti. Muutama hevonen laitumella kirmasi heidän vierellään, ja Karmasta se oli hiukan pöyristyttävää, vaikkei muuta tehnytkään kuin puhisi itsekseen. Takaisin Nuppulanharjulla, Lotte harjasi Karman kunnolla irti siihen tarttuneista pihkaisista havunneulasista ja ötököistä, ja laittoi sitten Michaelille viestiä, että olivat onnistuneesti perillä.
Naella - Riginaetta
Elokuinen lauantaimaastoilu Nuppulanharjulla oli houkutellut, ja niin olin ilmoittanut itseni mukaan Riginan kanssa. Pakkasin trailerin valmiiksi perjantai-iltana, ja lauantaiaamuna lähdimme kohti Kirnuniemeä. Oli virkistävää lähteä jonkun hevosen kanssa kaksin matkaan, sillä yleensä kisa- ja valmennusreissuilla mukana oli aina useampi ratsastaja ja hevonen. Matkan aikana pysähdyin kerran tarkistamaan trailerin tilanteen. Rigina matkusti hienosti yksin ja heinääkin oli vielä puolessa välissä matkaa hyvin jäljellä. Tarjoamani vesisangollinen upposi myös hyvin eikä tamma ollut lämpimästä ilmasta huolimatta mitenkään huonovointisen oloinen tai hikinen.
Saavuimme Nuppulanharjun tallipihaan viimeisinä, ja sain huomata, että Rigina oli joukon ainut puoliverinen. Onneksi ei kuitenkaan ihan ainoa soluttautuja, sillä suomenhevosten joukosta löytyi myös mustangi ja norjanvuonohevonen. Ratsua miettiessäni olin ensimmäisenä harkinnut jotain suomenhevostani, mutta jotain kautta päädyin Riginaan ja siltä istumalta ilmoitin tamman ratsukseni. Rigina ilmoitti saapumisestaan reippaalla hörinällä astellessaan alas trailerista ja sai muutamat vastaukset tarhoistaan kuikuilevilta hevosilta. Vein Riginan sille osoitettuun tarhaan, jonne tamma melkein ravasi vierelläni. Rigina ei olisi malttanut olla hetkeäkään paikallaan, kun sen tarhanaapuri hengaili aidalla, mutta sain kuin sainkin kuljetussuojat pois innokkaan hevosen jaloista ja päästin Riginan tekemään tuttavuutta rautiaan suomenhevosen kanssa. Tarhan vesisaavissa näkyi olevan reilusti vettä, joten kävin hakemassa trailerista vain sylillisen heinää Riginan välipalaksi ja suuntasin muiden perässä kahvioon kasvissosekeitolle.
Lounaan jälkeen palasimme tallipihalle iloisesti rupatellen ja aloimme varustaa hevosia ratsastuskuntoon. Rigina oli malttanut syödä heinistään vain puolet ja arvatenkin kiusannut tarhanaapuriaan lopun aikaa, sillä aidan toisella puolen oleva hevonen oli siirtynyt tarhansa toiseen laitaan - Rigina osaa olla muita hevosia kohtaan välillä äärimmäisen rasittava eikä sen seuraa jaksa pitkiä aikoja oikein kukaan. Osittain sen vuoksi tamma tulikin minua innoissaan vastaan portille ja lähti mukaani kiltisti. Laitoin Riginan kiinni traileriini ja ensimmäisenä harjasin mustankiiltävän karvan nopeasti läpi. Rigina ei ollut muistanut edes piehtaroida, mikä oli minun onneni tässä tilanteessa. Varustamisosuus sujui myös yllättävän kivuttomasti, sillä yleensä niin intopiukea tamma oli rauhoittunut nyhtämään vihreää ruohoa maasta eikä steppaillut ympäriinsä kuten normaalisti. Pian suihkin viimeiset ötökkämyrkyt Riginan ryntäille ja olimme valmiita lähtemään.
Lähdimme matkaan retkenvetäjän Sylvin ja tämän ratsun Maikin perässä, mutta vaihdoimme paikkaa hieman taaemmaksi jonossa meistä johtumattomista syistä. Rigina kulki paikallaan rauhallisesti korvat pystyssä, mutta se ei tuntunut yhtään liian reippaalta tai tikittävältä aikapommilta. Pystyin antamaan tammalle jopa ihan pitkät ohjat eikä se karannut mihinkään. Rigina pärskähteli tyytyväisesti, joten saatoin itsekin keskittyä täysin hetkeen. Maisemat - kullankeltaiset pellot ja metsän takana välkehtivä järvi - olivat lumoavan kauniita ja kavioiden kopina soratien pinnassa kuulosti ihanalta. Hetken päästä siirryimme tieltä metsään, jossa matka jatkui yhtä rauhallisesti. Rigina kulki kapealla polulla varmajalkaisesti eikä säpsähtänyt polun poikki juossutta oravaa tai metsän puihin osuvaa tuulta. Polun hieman levetessä otimme pienen matkan ravia, mikä innostutti Riginaa sen verran että käyntiin palaaminen oli tamman mielestä aivan turhaa. Energiaa siis riitti, kun lähdimme kiipeämään Laukkavuoren rinnettä ylös. Rigina asetteli jalkansa tarkasti, joten vaikka vauhti oli minun makuuni vähän turhan reipas, annoin hevosen tehdä työnsä. Laukkavuoren päällä meitä odotti Sylvin äiti Sigrid, joka oli järjestänyt taukopaikan sievälle laavulle ja kuljettanut hevosillekin välipalaa. Laskeuiduimme hevosten selästä ja Sigrid jakoi meille omat varusteemme. Laitoin Riginan päitsissä kiinni hieman etäämmälle muista ja toin sen eteen pienen heinäkasan, joka alkoi tehokkaasti kadota parempiin suihin.
Nokipannukahvit maistuivat äärimmäisen hyvältä ratsastuspätkän päätteeksi ja välipala maistui. Juttelimme vaellusporukan kanssa niitä näitä maisemia ihastellen. Vuoren päältä avautuivat upeat näkymät, joita olisi voinut tuijotella pidempäänkin. Tauolle oli kuitenkin sovittu tietty aika, ja niin aloimme tehdä lähtöä. Rigina lepuutti takajalkaansa palatessani sen luokse. Huolestuin siitä hieman, sillä tammalla ei ollut tapana tehdä mitään sellaista, mutta en löytänyt jalasta tai muutenkaan hevosesta mitään kummallista. Pari muutakin ratsastajaa tarkistivat hevosen ja tsekkasivat sen käynnin, mutta mitään ei löytynyt. Rigina käveli ihan normaalisti myös ollessani satulassa, joten jatkoimme matkaa hyvillä mielin. Laskeuduimme Laukkavuorelta alas rauhallisesti polkua pitkin, ja polun muuttuessa hiekkatieksi oli aika laukata. Rigina tuntui ihan omalta itseltään, joten heitin loputkin huoleni takajalasta pois ja annoin mennä. Rigina laukkasi hienosti eikä pyrkinyt yhtään kilpailemaan muiden kanssa vaikka välillä menimme ihan kovaakin. Laukan jälkeen tammalla oli hienoisia vaikeuksia pysyä käynnissä, mutta onneksi ravasimmekin välillä niin vatsalihakseni eivät aivan turtuneet hevosen pidättelystä.
Kun pääsimme järvenrantaan, Rigina oli heti valmis ryntäämään veteen. Jouduin kuitenkin hillitsemään sitä vielä, sillä jonkin matkan päässä odotti oikea kahlauspaikka. Rantapolulla meno ei ollut meidän osaltamme mitenkään rentoa, mutta minusta oli ihanaa huomata kuinka innoissaan RIgina oli. Kahluupaikalla tamma oli ensimmäisenä kauhomassa vettä etukavioillaan. Rigina uskalsi kävellä polvisyvyiseen veteen asti, mutta jämähti siihen ja päästi muut edelle. Rohkeimmat ratsukot menivät ihan uimaan asti, mutta minulle riitti tänään tämä. Vaikka aurinko paistoi, keli ei ollut mitenkään liian kuuma. Kahlailimme rannassa jonkin aikaa ja hetken päästä Riginan aloitteesta tulimme rannalle kuivattelemaan. Hyppäsin hetkeksi alas selästä verryttelemään jalkojani. Rigina vaikutti vähän väsähtäneeltä, joten annoin sen seisoskella varjossa muiden ei-niin-vesipetojen hevosten kanssa. Hörppäsin vettä juomapullostani ja pienen venyttelyn jälkeen istahdin yhden puun juureen katselemaan vedessä olevia ratsukoita. Juuri siinä oli aika hyvä olla.
Rannalta Nuppulanharjulle oli enää lyhyt matka, jonka taitoimme pääosin käynnissä. Rigina oli rauhallinen, eikä innostunut juuri ollenkaan laitumella kirmailevista lajitovereista. Toki tamman korvat nousivat höröön, mutta muuten ruunikko käveli kiltisti omalla paikallaan jonossa. Tallipihaan saavuttiin aika tasantarkkaan neljän tunnin reissun jälkeen. Iltapäivä oli kulunut nopeasti mukavassa seurassa ja alkoi olla aika lähteä kotiin. Rigina pääsi varusteiden riisumisen jälkeen käymään viileässä suihkussa ja juotin sille saavillisen vettä ennen lastausta. Tamma meni traileriin kiltisti porkkananpalan perässä ja alkoi samantien syödä heinäverkkoon työntämiäni heiniä. Kun hevonen oli paketissa, kävin vielä kiittämässä Nuppulanharjun porukkaa vaelluksesta ja sitten lähdimme kotiin.
Elokuinen lauantaimaastoilu Nuppulanharjulla oli houkutellut, ja niin olin ilmoittanut itseni mukaan Riginan kanssa. Pakkasin trailerin valmiiksi perjantai-iltana, ja lauantaiaamuna lähdimme kohti Kirnuniemeä. Oli virkistävää lähteä jonkun hevosen kanssa kaksin matkaan, sillä yleensä kisa- ja valmennusreissuilla mukana oli aina useampi ratsastaja ja hevonen. Matkan aikana pysähdyin kerran tarkistamaan trailerin tilanteen. Rigina matkusti hienosti yksin ja heinääkin oli vielä puolessa välissä matkaa hyvin jäljellä. Tarjoamani vesisangollinen upposi myös hyvin eikä tamma ollut lämpimästä ilmasta huolimatta mitenkään huonovointisen oloinen tai hikinen.
Saavuimme Nuppulanharjun tallipihaan viimeisinä, ja sain huomata, että Rigina oli joukon ainut puoliverinen. Onneksi ei kuitenkaan ihan ainoa soluttautuja, sillä suomenhevosten joukosta löytyi myös mustangi ja norjanvuonohevonen. Ratsua miettiessäni olin ensimmäisenä harkinnut jotain suomenhevostani, mutta jotain kautta päädyin Riginaan ja siltä istumalta ilmoitin tamman ratsukseni. Rigina ilmoitti saapumisestaan reippaalla hörinällä astellessaan alas trailerista ja sai muutamat vastaukset tarhoistaan kuikuilevilta hevosilta. Vein Riginan sille osoitettuun tarhaan, jonne tamma melkein ravasi vierelläni. Rigina ei olisi malttanut olla hetkeäkään paikallaan, kun sen tarhanaapuri hengaili aidalla, mutta sain kuin sainkin kuljetussuojat pois innokkaan hevosen jaloista ja päästin Riginan tekemään tuttavuutta rautiaan suomenhevosen kanssa. Tarhan vesisaavissa näkyi olevan reilusti vettä, joten kävin hakemassa trailerista vain sylillisen heinää Riginan välipalaksi ja suuntasin muiden perässä kahvioon kasvissosekeitolle.
Lounaan jälkeen palasimme tallipihalle iloisesti rupatellen ja aloimme varustaa hevosia ratsastuskuntoon. Rigina oli malttanut syödä heinistään vain puolet ja arvatenkin kiusannut tarhanaapuriaan lopun aikaa, sillä aidan toisella puolen oleva hevonen oli siirtynyt tarhansa toiseen laitaan - Rigina osaa olla muita hevosia kohtaan välillä äärimmäisen rasittava eikä sen seuraa jaksa pitkiä aikoja oikein kukaan. Osittain sen vuoksi tamma tulikin minua innoissaan vastaan portille ja lähti mukaani kiltisti. Laitoin Riginan kiinni traileriini ja ensimmäisenä harjasin mustankiiltävän karvan nopeasti läpi. Rigina ei ollut muistanut edes piehtaroida, mikä oli minun onneni tässä tilanteessa. Varustamisosuus sujui myös yllättävän kivuttomasti, sillä yleensä niin intopiukea tamma oli rauhoittunut nyhtämään vihreää ruohoa maasta eikä steppaillut ympäriinsä kuten normaalisti. Pian suihkin viimeiset ötökkämyrkyt Riginan ryntäille ja olimme valmiita lähtemään.
Lähdimme matkaan retkenvetäjän Sylvin ja tämän ratsun Maikin perässä, mutta vaihdoimme paikkaa hieman taaemmaksi jonossa meistä johtumattomista syistä. Rigina kulki paikallaan rauhallisesti korvat pystyssä, mutta se ei tuntunut yhtään liian reippaalta tai tikittävältä aikapommilta. Pystyin antamaan tammalle jopa ihan pitkät ohjat eikä se karannut mihinkään. Rigina pärskähteli tyytyväisesti, joten saatoin itsekin keskittyä täysin hetkeen. Maisemat - kullankeltaiset pellot ja metsän takana välkehtivä järvi - olivat lumoavan kauniita ja kavioiden kopina soratien pinnassa kuulosti ihanalta. Hetken päästä siirryimme tieltä metsään, jossa matka jatkui yhtä rauhallisesti. Rigina kulki kapealla polulla varmajalkaisesti eikä säpsähtänyt polun poikki juossutta oravaa tai metsän puihin osuvaa tuulta. Polun hieman levetessä otimme pienen matkan ravia, mikä innostutti Riginaa sen verran että käyntiin palaaminen oli tamman mielestä aivan turhaa. Energiaa siis riitti, kun lähdimme kiipeämään Laukkavuoren rinnettä ylös. Rigina asetteli jalkansa tarkasti, joten vaikka vauhti oli minun makuuni vähän turhan reipas, annoin hevosen tehdä työnsä. Laukkavuoren päällä meitä odotti Sylvin äiti Sigrid, joka oli järjestänyt taukopaikan sievälle laavulle ja kuljettanut hevosillekin välipalaa. Laskeuiduimme hevosten selästä ja Sigrid jakoi meille omat varusteemme. Laitoin Riginan päitsissä kiinni hieman etäämmälle muista ja toin sen eteen pienen heinäkasan, joka alkoi tehokkaasti kadota parempiin suihin.
Nokipannukahvit maistuivat äärimmäisen hyvältä ratsastuspätkän päätteeksi ja välipala maistui. Juttelimme vaellusporukan kanssa niitä näitä maisemia ihastellen. Vuoren päältä avautuivat upeat näkymät, joita olisi voinut tuijotella pidempäänkin. Tauolle oli kuitenkin sovittu tietty aika, ja niin aloimme tehdä lähtöä. Rigina lepuutti takajalkaansa palatessani sen luokse. Huolestuin siitä hieman, sillä tammalla ei ollut tapana tehdä mitään sellaista, mutta en löytänyt jalasta tai muutenkaan hevosesta mitään kummallista. Pari muutakin ratsastajaa tarkistivat hevosen ja tsekkasivat sen käynnin, mutta mitään ei löytynyt. Rigina käveli ihan normaalisti myös ollessani satulassa, joten jatkoimme matkaa hyvillä mielin. Laskeuduimme Laukkavuorelta alas rauhallisesti polkua pitkin, ja polun muuttuessa hiekkatieksi oli aika laukata. Rigina tuntui ihan omalta itseltään, joten heitin loputkin huoleni takajalasta pois ja annoin mennä. Rigina laukkasi hienosti eikä pyrkinyt yhtään kilpailemaan muiden kanssa vaikka välillä menimme ihan kovaakin. Laukan jälkeen tammalla oli hienoisia vaikeuksia pysyä käynnissä, mutta onneksi ravasimmekin välillä niin vatsalihakseni eivät aivan turtuneet hevosen pidättelystä.
Kun pääsimme järvenrantaan, Rigina oli heti valmis ryntäämään veteen. Jouduin kuitenkin hillitsemään sitä vielä, sillä jonkin matkan päässä odotti oikea kahlauspaikka. Rantapolulla meno ei ollut meidän osaltamme mitenkään rentoa, mutta minusta oli ihanaa huomata kuinka innoissaan RIgina oli. Kahluupaikalla tamma oli ensimmäisenä kauhomassa vettä etukavioillaan. Rigina uskalsi kävellä polvisyvyiseen veteen asti, mutta jämähti siihen ja päästi muut edelle. Rohkeimmat ratsukot menivät ihan uimaan asti, mutta minulle riitti tänään tämä. Vaikka aurinko paistoi, keli ei ollut mitenkään liian kuuma. Kahlailimme rannassa jonkin aikaa ja hetken päästä Riginan aloitteesta tulimme rannalle kuivattelemaan. Hyppäsin hetkeksi alas selästä verryttelemään jalkojani. Rigina vaikutti vähän väsähtäneeltä, joten annoin sen seisoskella varjossa muiden ei-niin-vesipetojen hevosten kanssa. Hörppäsin vettä juomapullostani ja pienen venyttelyn jälkeen istahdin yhden puun juureen katselemaan vedessä olevia ratsukoita. Juuri siinä oli aika hyvä olla.
Rannalta Nuppulanharjulle oli enää lyhyt matka, jonka taitoimme pääosin käynnissä. Rigina oli rauhallinen, eikä innostunut juuri ollenkaan laitumella kirmailevista lajitovereista. Toki tamman korvat nousivat höröön, mutta muuten ruunikko käveli kiltisti omalla paikallaan jonossa. Tallipihaan saavuttiin aika tasantarkkaan neljän tunnin reissun jälkeen. Iltapäivä oli kulunut nopeasti mukavassa seurassa ja alkoi olla aika lähteä kotiin. Rigina pääsi varusteiden riisumisen jälkeen käymään viileässä suihkussa ja juotin sille saavillisen vettä ennen lastausta. Tamma meni traileriin kiltisti porkkananpalan perässä ja alkoi samantien syödä heinäverkkoon työntämiäni heiniä. Kun hevonen oli paketissa, kävin vielä kiittämässä Nuppulanharjun porukkaa vaelluksesta ja sitten lähdimme kotiin.
kuva: © smerikal (CC BY-SA 2.0)
